Teksti: Kaarina Niskala 

Oulussa, Alppilan kaupunginosassa, Tirolintie 7:ssä sijaitsee suuri, kulttuurihistoriallisesti arvokas alppimaja. Rakennus on muisto jatkosodan ajalta, jolloin saksalaisilla SS-joukoilla oli alueella tukikohta. Alppimaja rakennettiin saksalaisten sotilaiden upseerikerhoksi. Rakennus on ollut vuosikymmenten saatossa sekä sotilas- että siviilikäytössä. Nyt rakennuksessa on alkanut uusi vaihe Alppimajana isolla A:lla.

Saksalaisten toiminta Oulussa jatkosodan aikana 1941−1944

Suomi ja Saksa sopivat syksyllä 1940 Saksan armeijan miehistön ja kaluston kuljettamisesta Suomen kautta Pohjois-Norjaan sekä saksalaisten joukkojen lomaliikenteestä. Saksalaiset rakensivat kauttakulkua varten Suomeen huolto-organisaation. Toiminta laajeni nopeasti keväästä 1942 lähtien, jolloin Wehrmacht sijoitti Ouluun komendantinviraston, kuormausesikunnan, vartiopataljoonan, sotasairaalan ja lomalaiskeskuksen. Toppilan satamasta muodostui Saksan armeijan tärkein huoltosatama Suomessa.

Keväällä 1942 muodostettiin Pohjois-Suomeen SS-Vuoristodivisioona Nord. Se sijoitettiin kolmen kuukauden ajaksi Iskon ja Pyykösjärven alueelle koulutettavaksi. Saksalaiset alppijääkärit oli koulutettu vaikeisiin maasto- ja ilmasto-olosuhteisiin. Monet heistä olivat kotoisin Itävallasta tai Etelä-Saksasta. Tunnuksena heillä oli edelweiss-kukka, alppitähti.

Elokuun alussa 1942 perustettiin SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus, jota varten Oulun kaupunki luovutti Tuirassa olleen suojeluskunnan ampumaradan ympäristöineen. Iskoon johtavan tien pohjoispuolelle syntyi parakkikylä, jota laajennettiin jatkuvasti niin, että se laajimmillaan oli 64 hehtaaria. Pikku-Berliiniin, kuten aluetta kutsuttiin, rakennettiin kaikkiaan 275 parakkia. Alue oli aidattu, ja sen etelärajalla oli vartioportti päävartioineen.

Pikku-Berliini oli Waffen SS-tukikohta, joka oli viralliselta nimeltään Nachschub Kommandantur der Waffen SS-Finnland, SS-Stützpunkt IV. Sen päällikkönä oli huoltokomendantti Brechting. Tukikohdan toiminta oli monipuolista, sillä siihen kuuluivat kenttäsairaala, hevosvarikko ja -sairaala, autovarikko ja huoltokeskus kenttämakasiineineen, jossa oli eri alojen materiaalivarastoja. Tukikohdassa oli myös sotapoliisiosasto, ilmantorjuntapatteri ja koulutuspataljoona, jossa annettiin jatkuvasti täydennyskoulutusta.

Tuiran alueen suunnittelusta, rakentamisesta ja valvonnasta huolehtivat saksalaiset. Työvoimana käytettiin suomalaisia rakennusliikkeitä sekä sotavankeja ja työvelvollisia.

Pikku-Berliinistä tuli hyvin hoidettu alue kivillä reunustettuine teineen ja polkuineen. Männikön keskelle, rinteeseen kohosi kerho- ja illanviettotoimintaa varten näyttävä upseerikerho. Sen suunnittelijoita ei varmuudella tiedetä, mutta joissakin lähteissä mainitaan Gryz ja Macher.
Upseerikerhosta, joka muistuttaa suurta alppimajaa, tehtiin kaksikerroksinen. Alakerta rakennettiin luonnonkivestä ja yläkerta puusta. Yläkerran julkisivut laudoitettiin ja ruutuikkunoiden suojaksi tehtiin luukut. Erilliseen yksikerroksiseen siipeen tuli elokuvateatteri. Rakennuksen itäpäätyyn rakennettiin jykevät portaat, joiden alkujaan tummat kaiteet olivat koristeelliset. Samanlainen kaide suojasi myös elokuvateatterin katolle tehtyä tilavaa parveketta.

Rakennuksen alakertaan sijoitettiin vartiotupa, majoitus- ja seurusteluhuoneet, pesutupa, wc-tilat ja päätyportaiden alle viinikellari. Yläkerta käsitti juhlasalin, tarjoilukeittiön, wc:t sekä kolme tilavaa majoitushuonetta. Sisäportaikko sijoitettiin rakennuksen länsipäähän.

Juhlasalin hirsiset tukirakenteet jätettiin näkyviin, ja seinustoille rakennettiin looshit. Sisäkatto, lattiat ja seinien puolipaneelit tehtiin puusta. Tunnelmaa juhlasaliin toi salin länsipään punatiilinen muuri, jonka ristikuvioisista aukoista näkyi alakerrassa palavan tulen lieskat.

Oulussa oli enimmillään yli 4 000 saksalaista sotilasta. Saksalaisten valta ulottui kuitenkin vain heidän omiin asioihinsa, muuten kaupunkia johtivat suomalaiset viranomaiset. Vaikka kaduilla kajahtivat rytmikkäät laulut ja marssit ja kaupunki näytti jopa saksalaisemmalta kuin se todellisuudessa oli, valtaosa saksalaisista oli vain läpikulkumatkalla. Yhteiselo oululaisten kanssa sujui hyvin ja kaupanteko kannatti, kun molemmin puolin pyrittiin saamaan sitä, mistä oli puutetta: saksalainen vaihtoi mielellään tupakan, konjakin ja suklaan villasukkiin ja muihin talvivarusteisiin.

Saksan sotaonnen vaihduttua tappioksi alettiin suunnitella saksalaisten joukkojen vetämistä pois Pohjois-Suomesta. Saksalaisten oli määrä poistua Oulusta 15. syyskuuta 1944 klo 00:00. Oulun evakuointikomissaarina toimi everstiluutnantti Brechting, joka oli toiminut tätä ennen Oulussa SS-huoltokeskus IV:n päällikkönä.

Evakuoinnin päätyttyä huoltokeskuksen edustajat tekivät jäähyväiskäynnin maaherra E. Y. Pehkosen luo. Oulun varuskunnan päällikkö, Saksan kunniakonsuli ja suojeluskuntapiirin päällikkö saivat vierailukutsun Tuiraan syyskuun 14. päivän iltana. Tilaisuudessa saksalaiset luovuttivat SS-Stützpunkt Oulun parakkialueen virallisesti Suomen puolustusvoimille. Tämän jälkeen oli vastaanoton epävirallinen osa, jolloin samppanjatarjoilun ohella saksalaiset pitivät suomalaisille useita sydämellisiä kiitospuheita ja molemmin puolin pahoiteltiin syntynyttä tilannetta.

 

Pikku-Berliini Suomen puolustusvoimien käytössä

Kun saksalaiset poistuivat parakkialueelta, suojeluskuntapiirin miehet asettuivat välittömästi heidän tilalleen porteille vartiotehtäviin. Eversti Kuistion johtama 15. Prikaatin jääkärijoukkue miehitti Tuiran parakkialueen keskiyön jälkeen 15.9.1944.

Ouluun muodostui nopeasti III armeijakunnan (III AK) esikunnan huolto-osaston alaisia huoltokeskuksia. Pääosa huoltolaitoksista sijoitettiin Tuiran parakkialueelle, ja siitä tuli Lapin sodan aikana Oulun varuskunnan keskus. Monet pohjoiseen siirtyvät joukot majoittuivat alueella muutaman päivän ajan. Myös III AK:n esikunnan pääosat siirtyivät parakkialueelle, jonka komendantiksi määrättiin everstiluutnantti Lunnas.

Rauhan tultua Tuiran parakkialueen etelä- ja itäosat luovutettiin kaupungille, mutta muu alue vuokrattiin kasarmialueeksi viideksi vuodeksi. Vuosien 1944 ja 1945 taitteessa sinne asettui I kenttätykistörykmentti (KTR I). Tuiran kasarmialueelle muodostui neljä toiminnallista osaa: kasarmialue, huoltotilat talleineen ja varastoinen, sotilaspiirin materiaalivarastot sekä henkilökunnan asuntoalue, johon kuului poikamiesasuntoloiden lisäksi 36 perheasunnoksi muutettua parakkia.

KTR I:n upseerit perustivat Tuiraan kerhon, joka toimi saksalaisten upseerikerhossa vuoteen 1948 asti. Upseerit viettivät siellä iltoja perheittensä ja vieraittensa kanssa. Talossa järjestettiin myös juhlia ja olutiltoja, joihin tumma, baijerimainen interiööri sopi erinomaisesti. Kerran kuukaudessa oli suuremmat juhlat, kuten tanssiaiset tai naamiaiset, joissa esitettiin elävää tanssimusiikkia.

KTR I siirtyi vuonna 1948 Niinisaloon, ja sen tilalle tuli I jääkärirykmentin (JR I) II pataljoona ja pioneerikomppania. Seuraavana vuonna kaupungille luovutettiin koko länsialue viittä huoltorakennusta lukuun ottamatta. Alueen vuokrasopimusta jatkettiin vielä vuonna 1951 kahdella vuodella, sillä Tuiraan jouduttiin sijoittamaan aliupseerikoulu ja vastaperustettu Erillinen viestikomppania. Nämä viimeiset yksiköt poistuivat parakkialueelta vuonna 1954, jonka jälkeen sinne jäi asuntoja ja varastoja vielä muutaman vuoden ajaksi.

 

Upseerikerhosta Kalevan Kartanoksi

Upseerikerhovaiheen jälkeen rakennus siirtyi Pohjolan Karjalaseurojen piirille, joka osti sen helmikuussa 1949 puolustusministeriöltä 3,5 miljoonan markan hinnasta.  Karjalan siirtolaiset kokivat kokous- ja valistustalonsa tärkeäksi Karjalan ja karjalaisuuden symboliksi sekä karjalaisen kulttuurin tyyssijaksi. Rakennus nimettiin Kalevan Kartanoksi, ja toisen kerroksen kolme majoitushuonetta saivat nimet Viipuri, Sortavala ja Käkisalmi.

Ensimmäiset juhlat olivat Vapun vastaanottajaiset vuonna 1949. Ennen avajaisia tehtiin talkootöitä: uusittiin muun muassa rakennuksen katto ja kamiinalämmitys muutettiin keskuslämmitykseksi. Myös sisustusta muokattiin karjalaiseen henkeen sopivaksi.

Kalevan Kartanon juhlasalissa järjestettiin tanssiaisia, naamiaisia sekä teatteri- ja operettiesityksiä, joihin myytiin lippuja ulkopuolisillekin.

Siellä pidettiin ylioppilas- ja joulujuhlia, vietettiin Vappua ja otettiin vastaan uutta vuotta. Baaritiskiltä myytiin kahvia, nakkeja ja karjalanpiirakoita. Bio Erikassa jatkettiin elokuvatoimintaa, ja sen lavalla esiintyivät karjalaissyntyiset taiteilijat.

Kesäisin Kalevan Kartanossa toimi kahvila. Tilat olivat kysyttyjä, ja niitä vuokrattiin myös muille oululaisille järjestöille ja yhteisöille kokous- ja tanssitilaisuuksia varten. Rakennuksen alakerrassa asui talonmies.

 

Kalevan Kartanosta retkeilymajaksi ja työtuvaksi

Kalevan Kartano myytiin Oulun kaupungille kesällä 1952. Olympiakesänä siitä tuli retkeilymaja, koska matkustaminen Pohjois-Suomeen oli tullut suosituksi ja retkeilymajoissa yöpyminen oli edullista. Toiminta, joka ajoittui kesäkuukausiin, jatkui aina vuoteen 1964 asti.

Matkailijat yöpyivät joko yhteismajoituksessa tai perhemajoituksessa ja keittivät ruokansa itse. Majoitustiloina toimivat kaksi alakerran huonetta ja kolme yläkerran huonetta. Sesonkiaikoina majoitettiin myös juhlasaliin. Elokuvateatterin päällä oleva parveke oli retkeilijöiden käytössä, ja siellä nautittiin kahvit.

Kalevan Kartano toimi vuodesta 1953 lähtien talvisin työtupana. Juhlasalissa leikattiin matonkuteita ja kudottiin mattoja. Sali oli täynnä kangaspuita, jotka kesäksi pinottiin seinustoille. Toisen kerroksen kolme huonetta olivat ompelimon käytössä. Alakerrassa olivat talonmiehen ja työtuvan johtajan kahden huoneen asunnot, wc- ja pesutiloja sekä kellari.

Alakerrassa oli myös seurakunnan ja partiolaisten kerhohuone. Pitkällä käytävällä pidettiin pyhäkoulua, jossa istuimina toimivat entisen elokuvateatterin tuolit.

 

Muutos Tuiran paloasemaksi

Vuonna 1965, kun entinen elokuvateatteri toimi romuvarastona ja sen katto oli romahtanut, keksi palolaitos kunnostaa tilan kalustohalliksi Tuiran puolelle tulevia hälytyksiä varten. Kalevankartano, joksi nimen kirjoitusasu muuttui, kaipasi kovasti korjauksia. Rakennus peruskorjattiin kokonaan palolaitoksen käyttöön vuonna 1973, ja näin se säilyi purkamiselta.

Korjaustyössä pyrittiin säilyttämään rakennuksen omaleimainen ilme. Ovet ja ikkunaluukut korjattiin ja maalattiin, ja niiden heloitukset vaihdettiin alkuperäiseen tyyliin sopiviksi. Juhlasalin lattia-, seinä- ja kattopintoja uusittiin ja entisöitiin. Tarjoilukeittiö uusittiin, ja juhlasalin looshit ja näkyvät kantavat rakenteet puhdistettiin ja maalattiin. Alakerran huoneita muutettiin palomiesten käyttöön. Tekniseen parannukseen kuuluivat uudet sähköasennukset valaisimineen, LVI-tekniset laitteet ja koneellinen ilmanpoisto sekä liittyminen kaukolämpöön.

Kalevankartano palveli Tuiran paloasemana yli 40 vuoden ajan. Se antoi sivupaloasemana apua Oulujoen pohjoispuolisille alueille yhden sammutusyksikön voimin.  Alakerta oli työ- ja lepotiloina ja juhlasalissa pidettiin paloalan kursseja, joiden osallistujat majoitettiin yläkerran huoneisiin.

Entinen saksalainen upseerikerho jatkaa edelleen elämäänsä aktiivisesti Alppimajana. Nimenä Alppimaja on osuva. Kaupunginosa on nimetty Alppijääkärien mukaan Alppilaksi ja lähimmät tiet Alppi- ja Tirolintieksi.